Alihankintaketjun hallinta on isojen teollisuushankkeiden sokeapiste 

Suomessa rakennetaan tulevina vuosina isosti. Asuntorakentamisen sijaan suurhankkeet kuten datakeskukset ja muut vihreän siirtymän projektit ajavat kasvua tänä ja ensi vuonna. Hankkeet ovat valtavia – miljardiluokan investointeja, tuhansia työntekijöitä, kymmeniä alihankkijoita. 

Olen käynyt viime aikoina paljon keskusteluja alan toimijoiden kanssa siitä, miten alihankintaketjun hallinta käytännössä toimii ja missä se tökkii. Kuvio on selvä ja samalla hälyttävä: ketjun pidetessä kontrolli heikkenee, vastuu hämärtyy ja heikoimmassa asemassa olevat ihmiset maksavat laskun. 

Mielestäni tästä pitäisi puhua enemmän. 

Ketju pitenee – ja vastuu katoaa 

Kun tilaaja tilaa pääurakoitsijalta, pääurakoitsija tilaa aliurakoitsijalta, aliurakoitsija tilaa toiselta aliurakoitsijalta ja niin edelleen, syntyy ketju, jossa yksittäisen yrityksen todellinen näkyvyys omaan toimitusketjuunsa kapenee rajusti. Kolmannella tai neljännellä tasolla voi olla toimijoita, joita kukaan ei ole varsinaisesti arvioinut tai valvonut. 

Tämä ei ole hypoteettista. Se on rakennusalan arki. 

Tilaajavastuulaki velvoittaa tilaajan hankkimaan selvitykset sopimuskumppanistaan ennen sopimuksen tekemistä. Laki kattaa rekisterimerkinnät, verotiedot, eläkevakuutukset, työtapaturmavakuutukset ja sovellettavan työehtosopimuksen. Selvitysvelvollisuus on olemassa, rangaistuksetkin on määritetty (laiminlyöntimaksu voi olla jopa 68 500 euroa) mutta velvoite koskee vain suoraa sopimuskumppania. Ketjun syvemmät tasot jäävät usein katvealueelle. 

Vuonna 2024 viranomaiset tekivät yhteensä lähes 1 300 tilaajavastuutarkastusta, joissa tarkasteltiin noin 4 800 sopimuskumppanin tilannetta. Tarkastusten lukumäärä kasvaa. Silti haasteita riittää ja ne kasautuvat erityisesti pitkiin alihankintaketjuihin. 

Mitä vastuullinen toimija tekee? 

Olen seurannut läheltä, miten vastuulliset tilaajat ja pääurakoitsijat yrittävät ratkaista tätä. Parhaissa esimerkeissä toiminta perustuu muutamaan selkeään periaatteeseen. 

Kolmikantainen sitoutuminen ketjussa. Kun tilaaja, pääurakoitsija ja alihankkijat sitoutuvat yhdessä noudattamaan samoja pelisääntöjä – työehtosopimukset, lakisääteiset palkat, työaikalainsäädäntö – luodaan perusta, jota voidaan myös valvoa. Tämä ei ole vain julkilausuma, vaan kirjallinen sopimus, jossa jokainen taso ottaa vastuun. 

Ulkopuolinen auditointi. Tilaajavastuudokumentit ovat minimivaatimus. Vastuullinen toimija menee pidemmälle: ulkopuolinen taho auditoi palkkakuitit ja varmistaa, että maksettu palkka vastaa sitä, mitä laki edellyttää. Tämä ei ole pelkkä muodollisuus – se on konkreettinen teko, jolla varmistetaan, että ketjun jokainen lenkki pelaa reilusti.  

Vastuullinen hankinta tarkoittaa, ettei aina valita halvinta. Tämä on kiusallinen totuus, josta alan toimijat harvoin puhuvat ääneen. Kun kilpailutus pohjaa pelkästään hintaan ja alihankkija tekee tarjouksen, jolla ei voi toimia lakisääteisiä velvoitteita noudattaen, jotain menee pieleen jo ennen kuin ensimmäinen lapiollinen maata on käännetty. Hintavetoinen kilpailutus on yksi keskeinen syy siihen, miksi väärinkäytökset toistuvat. 

Itsesäätely ennen lainsäätäjää. Suomessa on käyty vakavaa keskustelua tilaajavastuulain laajentamisesta – siitä, pitäisikö pääurakoitsijan vastata myös siitä, että koko ketjussa maksetaan palkat oikein. Laki tulee hyvin todennäköisesti kiristymään. Mutta odottamatta lain voimaantuloa voi ottaa itse vastuun jo nyt: rakentaa sopimukset, prosessit ja kumppanuudet niin, että ne kestävät tarkastelua myös ilman viranomaispakon uhkaa.

Vähemmän puhetta, enemmän tekoja

Yritysten vastuullisuusraportit ovat täynnä hienoja tavoitteita. Ensimmäisenä nostetaan esiin hiilidioksidipäästöt, kiertotalous ja energiatehokkuus. Nämä ovat tärkeitä asioita mutta jos samat yritykset rakentavat “vihreää” infrastruktuuria alihankintaketjuilla, joissa poljetaan ihmisten perusoikeuksia – alipalkkauksella, väärillä työluvilla, asianmukaisen suojavarustuksen puutteella – niin se vastuullisuuskertomus on rakennettu hiekkaan. 

Kun puhutaan vihreän siirtymän hankkeista, puhutaan silloin fyysisistä rakennusprojekteista. Toteutus tapahtuu käsillä, hitsaamalla, asentamalla, kaivamalla. Nuo kädet kuuluvat ihmisille, joilla on oikeus oikeudenmukaiseen palkkaan, turvalliseen työympäristöön ja siihen, että heidän työnteko-oikeutensa on aidosti selvitetty. 

Alihankintaketjun hallinta ei ole pelkkää riskienhallintaa tai lakien noudattamista. Se on konkreettinen vastuullisuusteko – tai sen laiminlyönti. 

Lainsäädäntö kiristyy mutta riittääkö se?

Pohjoismaissa on käyty vakavaa keskustelua palkkavarkaudesta rikoksena. Norjassa se on jo kriminalisoitu. Suomessa pohditaan, pitäisikö viranomaisille antaa oikeus käynnistää tutkinnat omasta aloitteestaan – ei vain asianomistajavalituksen perusteella. Lakimuutokset eivät tule nopeasti, mutta suunta on selvä. 

Kun säätely kiristyy, myöhästynyt toimija maksaa sekä taloudelliset sanktiot että mainevahingon. Ennakoiva toimija on jo rakentanut prosessit, jotka kestävät lisääntyvää valvontaa. 

Kysymys ei ole siitä, tuleeko koko ketjun hallinta liian kalliiksi. Kysymys on siitä, mitä maksaa se, että sitä ei hallita. 

---

Kirjoittaja Juho-Pekka Nojonen toimii Baronalla teollisuuden ja rakentamisen liiketoiminnasta vastaavana johtajana. Barona on mukana teollisten investointihankkeiden henkilöstökumppanina Suomessa ja Ruotsissa.